|
5.7 Ristin tapahtumien seuraukset Kristuksen suorittaman teon seurauksesta Jumala näkee koko maailman Kristuksessa täydellisesti sovitettuna, vanhurskautettuna ja pyhitettynä.[1] Hän näkee Kristuksessa maailman kuin syntiinlankeemusta ei olisi milloinkaan tapahtunut. Jos maailmaa ei olisi tällä tavoin palautettu entiselleen, ei Kristus olisi suorittanut loppuun asti tehtäväänsä - maailman synnin sovittamista.[2] Roseniuksen mukaan Jumalan ja ihmisen välinen sovitus tapahtui Jeesuksen kuoleman hetkellä, suurena sovituksen päivänä. Siten Jumala ei tule sovitetuksi yksittäisen kristityn kohdalla vasta ihmisen katumuksen, kääntymisen tai uskon syntymisen hetkellä.[3] Tämän erotuksen tekemisellä on sielunhoidollisesti lohduttava merkitys syntien vaivaamalle omantunnon rauhaa etsivälle ihmiselle.[4] On selvää, että mitkään synnit eivät estä eivätkä mitkään hyvät teot edistä armahtamistani ja vanhurskauttamistani Jumalan edessä; Jumalan puolelta ei ole mitään, mikä estäisi pahintakaan syntistä saamasta milloin tahansa Kristuksessa armon ja vanhurskauden, jotka syntiselle on ansaittu suurena sovituksen päivänä…[5] Sovituksen paikka on ihmisen ulkopuolella, Kristuksessa ja hänessäkin menneessä aikamuodossa. Se on jo tapahtunut: …Kristuksessa Jumala sovitti itsensä kanssa - ei ainoastaan uskovia – vaan maailman. Sovitus merkitsee ja saa aikaan sen, ettei Jumala lue ihmisten syntejä heidän syykseen. Sovitus tapahtui Kristuksessa, ei meidän kääntymisessämme.[6] Ristillä tapahtuneen lunastuksen kautta tapahtui Roseniuksen mukaan maailman syntien anteeksiantamus: ”lunastus, joka tapahtui Kristuksen veren kautta, oli sama kuin syntien anteeksiantamus.”[7] Tämän väitteen mukaisesti kaikkien maailman ihmisten synnit on jo annettu anteeksi. Johdonmukaisesti siitä seuraa se: ”että kukaan ihminen ei tule tuomituksi hänen syntiensä takia, vaan ainoastaan hänen (armovaltakunnasta) poissaolonsa ja epäuskonsa takia.”[8] Ainoaksi kadottavaksi synniksi jää siten epäusko, joka hylkää Kristuksen työn. [1]
”Derföre, så sannt du ser werlden försänkt i synder, så sannt ser Gud
alla menniskor i Khristus fullkomligt försonade, rättfärdigade och helgade,…” P
51, 122. [2] ”Wore icke werlden så återställd för Guds ögon, så hade icke Khristus fullkomligt uträttat sitt försoningsembete.” P 51, 122. [3] Korostaessaan sovituksen tapahtuneen ihmisen ulkopuolella, Kristuksessa ja hänessäkin tietyssä historian tapahtumassa Rosenius torjuu subjektiivisen sovitusopin. Subjektiivisen sovitusopin ensimmäinen varsinainen kehittäjä oli Abelard. Subjektiivisen sovitusopin mukaan sovituksessa keskeistä on se, mitä tapahtuu ihmisessä, hänen kokemuspiirissään. Aulen 1930, 7. [4] P 46, 40; ks. myös P 43, 52; P 47, 81. [5] ”Ja, här är nu uppenbart, att inga synder förhindra och inga goda gerningar befordra min benådning och rättfärdighet inför Gud; att det inför Gud är ingen ting, som hindrar att icke den wärsta syndare får komma när som helst och i Khristus undfå den nåd och rättfärdighet, som är honom på den stora försoningsdagen förwärswad…” P 44, 20. [6] ”…Gud i Khristus försonade med sig sjelf icke de trogna blott, utan werlden, och att den försoningen innebar och werkade, att Han förebrådde dem icke deras synder; och sådant skedde i Khristus, icke i wår omwändelse.” P 47, 81. [7] ”Här står, att förlossningen, som skedde genom Khristi blod, war detsamma som syndernas förlåtelse…” P 47, 81. Syntien anteeksiantamuksen liittämisen lunastukseen Rosenius perustelee Paavalin Efesolais- ja Kolossalaiskirjeiden kohdilla: Ef. 1:7a: ”Kristuksen veressä meillä on lunastus, rikkomusten anteeksianto.” Kol. 1:14: ”Hänessä meillä on lunastus, syntien anteeksisaaminen.” (KR 38). Ks. myös P 43, 53. [8] ”Här är då klart, att ingen menniska blifwer fördömd egentligen för syndens skull, utan endast för sitt bortoblifwande, endast för otrons skull.” P 46, 40. Ks. myös P 43, 53.
|