5.4         Pojan sovitustyö voittona

 

Pojan kuolema ristillä on Roseniuksen mukaan osa Jumalan ”suurta taistelua”[1] ihmisen pelastukseksi.[2]

 

…Herra heitti kaikki meidän syntimme Hänen päällensä (Jes. 53:6); ja synnin mukana seurasi myös koko lain kirous, Jumalan viha ja ikuinen kuolema. Kaikki tämä paha päästettiin vapaaksi Välimiehen päälle sinä hetkenä, kun kamppailun Golgatan kummulla Jerusalemin ulkopuolella oli määrä tapahtua. Synti, laki, kuolema ja Perkele kohtaavat tässä ”vaimon siemenen”.[3]

 

 

Taistelu päättyi Pojan voittoon synnistä, laista, kuolemasta, Saatanasta, vihasta ja helvetistä.[4] Kaikki nämä kuusi turmiovaltaa esiintyvät Roseniuksen tuotannossa, mutta eivät samassa kohtaa kaikki.[5] Vähimmälle huomiolle jää helvetin voittamisen korostaminen. Voitto-näkökulma tulee Roseniuksen kirjoituksissa esille selvästi, mutta se ei ole yhtä keskeisellä paikalla kuin uhri-näkökulma. Pojan voitto turmiovalloista on lunastuksen tavoin sovituksesta seuraava asia.

Synnin voittaminen tapahtui Roseniuksen mukaan sovittamalla se. Ei ainoastaan kristittyjen, vaan myös kaikkien maailman ihmisten syntien tuomiovalta on otettu Pojan kuoleman kautta pois. Siten ihmisen kadotukseen joutuminen ei johdu syvimmiltään Roseniuksen mukaan ihmisen synneistä, vaan siitä, että epäuskoinen ihminen ei kuulu armonvaltakuntaan.[6] Kristityllä ihmisellä on siis kuitenkin Kristuksen puhtauden ja vanhurskauden lisäksi edelleen syntiä; hän on yhtä aikaa  sekä syntinen että vanhurskas (simul justus et peccator).[7] Tähän uskonpuhdistuksen korostukseen Rosenius palaa usein.

 

Voiton laista[8] Poika saavutti täyttämällä lain elämänsä aikana. Pojan kuolema liittyy kuitenkin olennaisesti myös lain noudattamiseen, sillä lain täydellistä noudattamista on Roseniuksen mukaan kuolla vihamiesten puolesta.[9] Siten Pojan laintäyttö täydellistyi vasta kuoleman hetkellä. Juuri tämän Poika teki ristintyönsä kautta. Samoin kuin synti vaivaa kristittyä läpi elämän, samoin laki ”tunkeutuu omaantuntoon ahdistaen, uhaten ja murehduttaen heitä”.[10] Lakia ei kuitenkaan ole kumottu. Se vaatii edelleen tottelemista, käskee ja ilmaisee Jumalan tahdon, mutta sen kirouksesta Kristitty on vapautettu eikä se voi langettaa enää kadotustuomiota.[11]

 

Poika voitti kuolemansa kautta kuoleman. Kuoleman perinpohjaisen kukistumisen johdosta siitä on tullut Roseniuksen mukaan kristitylle suorastaan ystävä, kuin suloinen uni:

 

Kuolema on voitettu niin perinpohjin, että vaikka se yhä kauhistuttaa meitä, se on todellisuudessa kristityille vain suloinen uni ja salainen, maanalainen tie iankaikkisen elämän kotimaahan, jonne he kaipaavat.[12]

 

 

Saatanan kukistuminen on rinnasteinen kuoleman kukistumisen kanssa. Hänestä ei tosin tule kristityn ystävää, vaan palvelija:

 

Perkele on kukistettu niin perusteellisesti, että niin kauan kuin pysymme Kristuksen yhteydessä, hän ei voi tehdä meille muuta kuin mihin Jumala antaa hänelle luvan kurittaakseen meitä. Kaikessa julmuudessaan ja kavaluudessaan täytyy hänen nyt olla aikaisempien orjiensa palvelija.[13]

 

 

Saatanan kukistumisesta huolimatta hän pysyy kuitenkin myös kristityn vihollisena. Hän pyrkii saattamaan kristityn pois Kristuksen yhteydestä sekä pitämään kaikin voimin Kristuksesta osattoman edelleen poissa Kristuksen yhteydestä.[14]

 

Jumalan vihan kukistuminen Pojan kuoleman yhteydessä käy ilmeiseksi huomioitaessa Roseniuksen määrittely Jumalan vihalle:

 

Jumalan vihaa meidän ei tule kuvata eräänlaisena Jumalan mielenliikkeenä, sellaisena, joka meidän keskuudessamme ymmärretään vihaksi – ei, Jumalan viha ilmaisee kirjoituksissa ensinnäkin Hänen pyhää ja pelottavaa vastenmielisyyttä syntiä kohtaan, Hänen totista kiihkoaan ja päättäväisyyttään rangaista synti (Ps. 95:11; Joh. 3:36, ym.); ja toisekseen juuri niitä rangaistustuomioita, joiden kautta Herra rankaisee syntisiä (4 Moos. 16:46; Ps. 78:38,49,50; Jes. 5:25).[15]

 

Aluksi Rosenius määrittelee Jumalan vihan antropomorfismiksi, joka vain kuvailee Jumalaa inhimillisestä kokemusmaailmasta otetun vertauskohdan avulla. Se kohdistuu ensinnäkin syntiä kohtaan. Koska kaikkien ihmisten kaikki synnit saivat ristin tapahtumassa rangaistuksen, on Jumalan viha poissa. Jumalan vihan toinen merkitys viittaa lainauksen tekstiyhteydessä vanhan liiton aikaisiin Jumalan rankaisutoimiin, jotka hän toteutti yleistä syntielämää vastaan (ihmiskunta ennen vedenpaisumusta, syntielämä Sodomassa, Gomorrassa ja Jerusalemissa). Roseniuksen mukaan Jumalan rankaisutoimet tulivat varsinaisesti esille vasta Pojan kärsimyksessä ja kuolemassa.[16] Jumalan viha tuli voitetuksi ristin tapahtumassa Roseniuksen jaottelun sekä ensisijaisen että toissijaisen merkityksen kannalta.[17]

 


[1]   ”Den stora striden.” P 51, 119.

[2]   Ristin tapahtumien näkeminen osana suurta Jumalan draamaa on klassisen sovitusopin mukainen näkökulma. Aulen 1930, 24. Ks. myös Alanen 1932, 128.

[3]   ”…Herren kastade allas wåra synder uppå Honom (Es. 53: 6); och med synden följde ock alla lagens förbannelse, Guds wrede och den ewiga döden. Allt detta onda lössläpptes nu på Medlaren i den stund, då drabbningen skulle stå, som skedde på berget Golgatha utanför Jerusalem. Synden, lagen, döden och djefwulen möta här ”qwinnans säd”.” P 55, 182.

[4]   Keskeinen raamatunkohta, jolla Rosenius perustelee voitto-näkökulman on 1 Kor. 15:54b-57: ”54bsilloin toteutuu kirjoitusten sana:  - Kuolema on nielty ja voitto saatu. 55Missä on voittosi, kuolema? Missä on pistimesi, kuolema? 56Kuoleman pistin on synti, ja synnin voimana on laki. 57Mutta kiitos Jumalalle, joka antaa meille voiton meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta!” (KR 92) Klassiseen sovitusoppiin kuului alun perin lähinnä kolme turmiovaltaa: Synti, kuolema ja Saatana. Luther liitti voitettuihin vihollismahteihin lain, pahan omantunnon, (Jumalan) vihan (syntiä kohtaan) sekä paavin. Aulen 1930, 185. Alanen 1932, 134. Aulenin mukaan Luther edusti klassista sovitusoppia syventäen sitä. Aulen 1930, 174. Alasen ja Tiililän mukaan Lutherin sovitusoppi oli lähinnä synteesi klassisesta ja latinalaisesta sovitusopista. Alanen 1932, 137. Tiililä 1954, 300s.

[5]   Esimerkiksi: P 44, 103; P 51, 154; P 54, 187 ja SS 4, 194.

[6]   ”Si, det är hemligheten, att all synd är till sin fördömande kraft redan i Khristi död borttagen, alldeles ” i hafwets djup kastad ” (Mich. 7: 19), så att den aldrig mer gör hinder för nåden, så att ingen fördömes egentligen för synden, utan endast för sitt bortoblifwande från nåderiket. O, att menniskor wisste, att deras synder redan äro borttagna!” P 53, 24s. Ks. myös P 43, 53 ja P 51, 121.

[7]   Ajatus kristityn ihmisen yhtäaikaisesta vanhurskaudesta ja syntisyydestä oli Lutherin teologian keskeinen korostus. Sormunen 1947, 142ss.

[8]   Roseniuksen lakikäsitystä on tutkittu paljon ks. esim. Huovinen 1962, 96-141; Lindholm 1972, 83-99 ja Stormark 1981, 171-185.

[9]   ”Hör nu här, hwad som fordrades till ormens besägrade. Den heliga lagen,… måste fullgöras. … Ja, Han älskade sin nästa så högt, att Han ock lät sitt lif, hwilket är profwet på den högsta kärlek, såsom Han sjelf sade. ”Ingen hafwer större kärlek, än att en låter sitt lif för sina wänner”. Men Paulus prisar Hans kärlek ännu högre och säger: för sina owänner (Rom. 5: 8). O, en fullkomlig laguppfyllelse!” P 55, 181s.

[10]   ”Lagen är så tillfredsställd, att den aldrig mer får döma öfwer dem, som tro på Khristus. Den

intränder wäl alltid i samwetet, drifwer, hotar och bekymrar dem; men i sanning ”äro de icke under lagen, utan under nåden”.” P 51, 121.

[11]   ”Själfwa lagen är icke upphäfwen, den tilltalar oss ännu, förklarar oss Guds wilja och yrkar dess efterlefnad; men dess förbannelse, från den äro wi förlossade; lagen kan aldrig döma öfwer dem, som äro i Khristus Jesus.” P 54, 186. Ks. myös 58, 132.

[12]   ”Döden är så öfwerwunnen, att fastän han ännu förskräcker oss, han dock i werkligheten är för de christna endast en ljuf sömn och en hemlig, underjordisk wäg till det efterlängtade ewiga lifwets hemland.” P 51, 121. Rosenius personoi kuoleman, hän käyttää siitä persoonapronominia hän. Toisaalta personoidulla kuolemalla Rosenius tarkoittaa sielunvihollista, toisaalta tässä yhteydessä sillä voidaan ajatella tarkoitettavan kristityn ystäväksi tullutta kuolemaa.

[13]   ”Djefwulen är så öfwerwunnen, att så länge wi hålla oss till Khristus, han icke kan göra oss det ringaste mer än hwad wår Gud, till wår tuktan, tillstädjer honom. Med all sin arghet och list, måste han nu wara sina fordna slafwars tjenare.” P 51, 121s.

[14]   P 55, 187.

[15]   ”Guds Wrede skola wi icke föreställa oss såsom en sinnesrörelse hos Gud, lik den, som hos oss betecknas med wrede – nej, Guds wrede betecnar i Skriften först Hans heliga och fruktanswärda misshag till synden, Hans allwarliga nit och bestämdhet att straffa synden (Ps. 95: 11; Joh. 3: 36, m. fl.); och för det andra, sjelfwa de straffdomar, hwarmed Herren hemsöker syndare (4 Mos. 16: 46; Ps. 78: 38, 49, 50; Es. 5: 25).” R 1, 53.

[16]   Jumalan rangaistustuomiot tulevat kohtaamaan ihmiskuntaa lisäksi vielä ”vihan päivänä”, joka on Jeesuksen takaisin tulon päivä ja jolloin kääntymättömät kohtaavat Jumalan vihan. Ks. R 1, 54.

[17]   Tähän tulokseen päätyy myös Olsson. Kristityn lankeemuksista seuraavia ahdistuksia ei Rosenius hänen mukaansa tulkitse Jumalan vihan osoituksiksi vaan hänen isällisiksi rakkauden kurituksiksi kristittyä kasvattaakseen. Olsson 1928, 34, 121.